maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kirjoittamisen ilosta


Mistä aloittaisin?
Ajattelin kirjoittaa kirjoittamisesta. Siitä, miten yhtäkkiä tulee pakottava tarve tarttua kynään (koneeseen kai nykyisin) ja sanat tippuvat paperille kuin itsestään. Niitä vaan tulee ja tulee. Niitä on vaikeaa pysäyttää silloin, kun oikea hetki on käsillä. Sitten kuuluu vain näppäinten rapinaa ja sähköinen paperi alkaa täyttyä.




Mietin, mikä siinä on niin kivaa. Sekö, kun kirjoittamisen jälkeen voi palata hetkiin ja tunnelmiin uudestaan ja uudestaan? Vai se, että voi tehdä omat kokemukset ja tunteet näkyviksi? Ne muistot, joiden haluaa säilyvän?
Joku toinen piirtää tai maalaa samat asiat. Joku valokuvaa tai tanssii tai laulaa.
Samasta syystä lukeminen on kivaa. Pääsee retkille ihan uusiin maailmoihin, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja voi kokea asioita laittamatta itseään alttiiksi. Voi olla hetken joku muu ja jossain ihan muualla.
Tai voi nähdä, että jossain on joku toinen äiti ihan samassa tilanteessa...




Olen kirjoittanut kauan. Sinne pöytälaatikkoon... Runoja, tarinoita, päiväkirjoja.
Sitten reilut neljä vuotta sitten aloin kirjoittaa blogiini. Ensin vain vähän, sitten hiukan enemmän ja taas pikkuisen lisää. Enkä nyt tarkoita juttujen määrää, vaan sisältöä ja omasta elämästä kirjoittamista.
Eihän elämä koskaan ole pelkkää farkkujen leikkaamista ja ompeluksia :D




Oikeastaan aloin miettiä vähän enemmän kirjoittamista ja sen tärkeyttä itselleni edellisen postauksen myötä. Te siellä ruudun toisella puolella saitte mut tajuamaan, miten paljon nautin kirjoittamisesta. Se, että kaiku vastaa, saa aikaan sen, että tekee mieli huutaa. Tässä tapauksessa kirjoittaa.




Iso lämmin kiitos kaikille, joita tuo edellinen Ohjekirja äideille -teksti liikautti. Paljon kauniita viestejä, sähköpostia, kommentteja ja kyyneleitäkin. Olette ihania, kun kerrotte sen, että osuu ja uppoaa. <3 <3
Onnellisena siitä, että tunsin yhtäkkiä olevani ihan samanlainen äiti kuin muutkin (huolehtiva ja pikkuisen höpsö) aloin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tämän blogin aikana tajuta, miten hienoa, että siellä ruudun takana on muitakin. Ihania ja sympaattisia, samalla tavalla kokevia, vastaanottavaisia persoonia.




Tottakai oon joka kerta iloinnut kommenteista ja vuorovaikutuksesta, mutta tällä kertaa se jotenkin upposi ihan eri levelillä... kananlihalla ja tunteella. Kuin yhtäkkiä tuntisi monet kädet ympärillään. <3




Vastavuoroisuus jaksaa ihmetyttää ja siitä tulee järjettömän hyvälle mielelle. Sillä vaikka näitä juttuja putkahtaa tänne omasta kirjoittamisen tarpeesta ja vähän niinkuin omaan muistiin ja päiväkirjaksikin, on hienoa, jos joku toinenkin voi löytää rivien välistä oman itsensä tai pienen palan omaa elämäänsä samanlaisten tilanteiden kautta. Se kertoo, että samassa veneessä on muitakin. Elämä on. <3

Viikko sitten kävi taas niinkuin usein käy: kun olin kuivannut kyyneleet, tuli tarve kirjoittaa fiilikset ylös. Istuin samantien koneelle ja sormet alkoivat juosta näppiksellä. Samaan aikaan prosessoin tätä itselleni isoa ja samalla silti luonnollista, elämään kuuluvaa muutosta. Itkin ja nauroin ja kirjoitin. Ajattelematta sen kummempaa.




Kirjoittamisen jälkeen laitoin lempilevyn soimaan ja keitin pannullisen kahvia. Ajattelin, että vaikka talo tyhjenee, olen silti aina äiti. Uusi vaihe kai pääsi sittenkin vähän yllättämään - kukaan ei kertonut, että vuodet menevät oikeasti niin äkkiä ja ettei se ole mikään klisee, kun sanotaan vuosien kiitävän lasten kanssa. Paradoksaalista, että tästä tilanteesta oli joskus myös salaa haaveillut ja sitä odottanut. Sitten, kun se hetki tuli, halusikin äkkiä vetää kaiken takaisin.
Tyhjän talon äiti, niinkuin työkaverini niin osuvasti sanoi. Pitää opetella. Luulen, ettei ole vaikeaa, kun tähän aikatauluttomuuteen ja hiljaisuuteen tottuu. Onhan mulla täällä sitäpaitsi tuo karvainen lapsi, joka kyllä pitää ääntä kuorsatessaan ja tuhistessaan. <3
Tänään, kun asiaa ajattelen, ei ole lainkaan hullumpaa, kun pyykkikori on lähes tyhjä. Kai se menee niin, että kulloinkin käsillä oleva elämäntilanne on siinä hetkessä parasta.




Sanotaan, että on usein vaikeaa pukea sanoiksi asioita tai tunteita. Niin onkin. Mutta silti jotkut hetket, kohtaamiset ja tapahtumat ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Vaikka lukijalle jääkin aina tulkittavaksi ne kuuluisat rivien välit, on luettu teksti aina myös matka jonnekin. Toisen ihmisen elämään tai minne milloinkin.

Yksi oma kirjoitusprojekti, joka alkoi viime kesänä, on tulossa loppusuoralle. Se on matka pieneen kylään ja pienten ihmisten elämään. Toivottavasti siitä riittää joskus kerrottavaksi täälläkin vähän enemmän. Pino papereita on kuitenkin pöydällä, korjauksia ja muokkausta varten.




No, ettei nyt menisi liian syvälliseksi, pieni loppukevennys...
Menin ja ostin alennusmyynnistä puuvillaneuleen. Kiva raitaneule, hintaakin vain viisi euroa - alennuksen alennus, kun joku oli tahrannut kauluksen meikkivoiteella.
Vasta kotona vetäisin paidan päälleni - ja näytin ihan elefantilta. Toivottavasti syynä oli laskos paidan selässä :D Ihan kiva idea juu laittaa semmoinen niskaan, mutta lopputulos näytti ainakin mun ylläni suurelta teltalta, kun sen ehkä pitäisi näyttää jotenkin ilmavalta..
Ehkä kumminkin seuraavalla kerralla sovitan tuotetta kaupassa, vaikka se maksaisi vain viisi euroa. ;)




Mutta eipä hätää... Nappasin pätkän puuvillanauhaa ja ompelin laskoksen molemmin puolin nauhat vähän tuonne lapaluiden tietämille, sinne siipien alle... you know <3
Nyt selkään saa kivan rusetin ja paita näyttää jotenkin sopivammalta päällä.
Mutta siis, jos näette jossain elefanttia muistuttavan raidallisen naisihmisen - se olen minä :D

Ellis

Ps. Kuvat nappasin eilen illalla puutarhasta auringon laskiessa. Löysin ensimmäisen kukkivan pionin!

20 kommenttia:

  1. Sinulla on niin kiva tapa kirjoittaa ja paljon löydän yhtäläisyyttä kirjoittamisfiiliksiin - ja muutenkin. Sinulla on myös niin mahdottoman kauniita kuvia, että on kyllä ihana kun jaat tämän kaiken muidenkin kanssa eikä vain pöytälaatikkoon :) Iloa tähän viikkoon !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista Anne <3
      Sulle myös kivaa viikkoa!

      Poista
  2. Monessa kohtaa veit tällä tekstilläsi sanat suustani;) Minähän aloin kirjoittaa blogiani sen tähden, että eräällä työhöni kuuluvalla SoMe -kurssilla jouduimme tekemään oppimispäiväkirjaa blogin muodossa ja silloin huomasin, miten paljon olin kaivannut kirjoittamista.
    Itse pidän monenlaisista blogeista - sekä kuva- että tarinablogeista ja sinä osaa sanoa ja kertoa asiat niin, että tuntuu välillä, että sydän lähtee irti - niin lähelle osut minunkin tuntojani. Kiitos sinulle sanoista, tarinoista ja jakamisesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lady <3
      Mä luulen, että aika moni on aloittanut blogitaipaleensa jonkin muun syyn takia, oppiakseen jotain, opiskelun ohessa, joka tapauksessa jokin toinen syy, kuin mikä se on tänä päivänä samoilla ihmisillä - sulla ja mullakin. Hyvä, että oli aikanaan tarpeeksi hulluutta ja rohkeutta lähteä kokeilemaan. Miten paljon se on tuonut rikkautta elämään, uusia ihania ihmisiä ja kokemuksia.
      Mä myös pidän monenlaisista ja erilaisista blogeista. On tosi virkistävää, että omaan suosikkijoukkoon mahtuu erilaisuutta. Bonusta on aina se, että kirjoittajan persoona alkaa raottua tekstien tai kuvien takaa ja pääsee vähän tutustumaan ihmiseen blogin takana.
      Kiitos myös itsellesi <3 <3

      Poista
  3. Kadehdittavaa on taito pukea tuntemukset noin taitavavasti "paperille". Tekstejäsi luen aina ilolla ja niihin monesti vahvasti myös samaistuen. Itselleni ei ole luotu kirjoittamisen taitoa, mutta kuvilla yritän tuoda esiin tunnelmia. Mukavaa iltaa blogiystäväni Ellis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni <3 Samaistun itsekin tosi helposti samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kanssa. Aina ei tekstiä tarvitakaan - kuvinkin voi kertoa niin paljon... joskus enemmän kuin tuhat sanaa.
      Ihanaa heinäkuun tiistaita sinne! :)

      Poista
  4. Voi että Ellis...taas sait itkemään. Tyhjän talon äiti sai palan kurkkuun.
    Sinun tekstejäsi on aina niin mukava lukea ja olen niin iloinen, että löysin sinut blogiystäväkseni <3 Kiitos taas kerran, kuvista ja jutustasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marianna <3 tunne on just niin molemminpuolinen, kuin vaan voi olla! Kiitos! :)

      Poista
  5. Minunkin blogini piti aluksi toimia lähinnä veneemme lokikirjana, jotta olisi paikka mihin kuvat, kokemukset ja tunnelmat tallentuisivat.
    Mopo kuitenkin ns. karkasi käsistä muistaakseni jo heti toisessa postauksessa =D
    Sitä sun tätä on tullut kirjoiteltua, mutta toivoisin osaavani ilmaista itseäni kirjallisesti edes puoliksi niin ihanasti ja koskettavasti kuin sinä ♥ Voi että miten iloinen olenkaan kun löysin sinut! :)
    Kiitos sinulle näistä kuvistasi ja jutuistasi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ansku ihanasta komentista! <3
      On se hyvä, että mopot karkailee :D Sehän taitaa just olla monessa blogissa jutun suola, kun sieltä alkaa paljastua niitä persoonallisia piirteitä ja ääriviivoja.
      Tässäkin tapauksessa tunne on molemminpuolinen. Mä olen myös tosi iloinen, että löysin tieni sun blogiin - oot mykistänyt mut monta kertaa ihanilla valokuvillasi luodoilta, kallioisilta merenrannoilta ja aavoilta ulapoilta. <3

      Poista
  6. Vaikka olen himokirjoittaja, niin aina tässä kohtaa kun haluaisin jotenkin tyhjentävästi kommentoida näitä sun ihania tekstejä, mun sormet vaan hyytyy tähän näppikselle :D. Ei tuu kertakaikkiaan mitään järjellistä päästä ulos... Mutta tiedät varmasti muutenkin mitä ajattelen <3<3<<3. Luotan siihen, kun en muutakaan voi :)

    (Mulla on tällä hetkellä sellainen tavallaan onnellinen tilanne, että vanhempi poika muutti kasseineen ja pusseineen takaisin kotiin, kun tuli melkein viiden vuoden jälkeen ero tyttöystävästä. Laittoi vaan mulle viestin (kun en ollut juuri silloin kotona), että "Älä ihmettele mitä ne kassit siinä eteisessä on. Tulin nyt lopullisesti pois "sieltä". Ja koska kuitenkin kysyt, niin sanon jo valmiiksi, että ei ole paha mieli...". Nyt mulla on sit ainakin tilapäisesti kaikki elämäni miehet saman katon alla ja sehän vaan mulle passaa <3. Joskin tiedän, että kestää vaan hetken, mutta kuitenkin.

    VastaaPoista
  7. Tiedät Annukka, I know... <3
    Sulla on lauma koossa :) Ihanaa, että on aina olemassa koti, johon palata, kun elämä yllättää.
    Tsempit sinne, nauti siitä, kun oot saanut elämäsi miehet saman katon alle <3

    VastaaPoista
  8. Tiedätkö, alkuaan tulin blogiisi käsitöiden perässä, niitä ihailemaan ja inspiroitumaan. Mutta täältä löytyikin jotain suurempaa. Täällä aika pysähtyy, sinä saat aikaan sellaisen tunteen, ettei minulla olekaan kiire minnekään. Voi vaan pysähtyä nauttimaan lukemastaan ja katsomaan ihastuttavia kuvia. Sinulla on kyky saada pysäytettyä ihmisen kiireinen mieli, antaa sille aikaa ja voimaa kasvaa suuremmaksi. Kun minulla on oikein kiireinen päivä, etten millään ehdi luonnon helmaan rauhoittumaan, avaan puhelimen ja luen sinun blogia. Totta. Minä pysähdyn. Luen paljon, todella paljon. Mutta niiden kirjailijoiden kirjat, joissa teksti pysäyttäisi, on loppujen lopuksi harvassa. Kiitoksia, kun jaat tekstisi ja kuvasi meille <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, nyt sinä kyllä mykistit mut tällä kommentillasi täysin. Niin kauniisti sanottu, että kun tämän luin, piti lukea uudestaan ja sittenkin oli pala kurkussa. Kiitos ja halaus <3 <3

      Poista
  9. Tuo kaima tuossa jo puki hienosti sanoiksi minunkin ajatukseni.

    VastaaPoista
  10. Ja ihana neule korjaus !!! Toi Annukan kommentti on niin poikien kertomaa.."Koska kuitenkin kysyt jne ..." Ihana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ihan hyvä siitä tuli, vaikka ei jostain syystä istu kumminkaan mun päälleni nyt yhtään. Joudun ehkä saattelemaan sen kirppiskasaan...
      Niin hyvin oivallettu Annukan pojalta! Arvaa äidin mietteet tuossa tilanteessa :D

      Poista
  11. Kiva postaus ja pohdinta. Mä haaveilen kirjan kirjoittamisesta, mutta saas nähdä. Blogissa kivaa on vastavuoroisuus. Toimittajana kirjoittaminen taas on hieman yksinäistä nimenomaan palautteen puutteen vuoksi. Joskus unohdan, että lehtijuttuja lukee tuhansia ihmisiä. Blogi tuntuu todellisemmalta, koska sinne tupsahtelee kommentteja. Ja se on niin kivaa se :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Toi on varmaan totta, toimittajan työssä kirjoittaa enemmän kuitenkin anonyymille vastaanottajille, vaikkakin niitä voi olla tuhansia... Blogin kirjoittamisessa kommentit ja lukijat tekevät siitä jotenkin henkilökohtaisen.

      Poista