torstai 10. elokuuta 2017

Pidä kiinni punajuurestasi

Heissan!

Tovi on vierähtänyt edellisestä postauksesta, vaikka mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut - suunnittelematon tauko vaan venyi ja lopulta huomasin, että taitaa tuo postausväli olla muutenkin vähän venähtänyt.
Eipä sillä, sen verran rakas harrastus tämä kirjoittelu on, että haluan edelleen pitää sen samalla tavalla mielekkäänä ja rytmitettynä siihen, miten se kulloiseenkin päivään/viikkoon tai kuukauteen sopii.
Eli silloin kirjoitetaan, kun siltä tuntuu. Niin on ollut alusta asti ja sillä mennään edelleen.




Heinäkuun loppupuolen päivät kuluivat aika lailla kodin nurkkia siivoten ja järjestellen. Kun olin tehnyt päätöksen kodin myyntiin laittamisesta (se oli vaikein askel!), alkoi ilmoituksen suunnittelu ja faktatietojen metsästys. Ihan kaikkea tietoa ei löytynyt omista kirjoista ja kansista, vaan sitä oli suunnattava hakemaan virastoista ja kaupungin elimistä. Kuin olisi koonnut palapeliä!




Koska kuvasin kodin itse, oli edessä tavaran karsiminen ja tilojen selkeyttäminen. Arvaattekin, että se ei ole ollut ihan yhden päivän homma - minä, toivoton romunkerääjä! Eikä se liioin ole vielä ohi...




Lopputulos eli kotikuvat ovat amatöörin näkökulmasta kuitenkin ihan kelpoja ja niinpä ilmoitus alkoi hahmottua.




Itse talon myynti on projekti, joka koostuu monenlaisista palikoista. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että odotellaan, jos talo löytäisi itselleen sopivan perheen. Täällä "maaseudun" rauhassa se onkin oma juttunsa - tänne kun ei kukaan lähde talon tai asunnon perässä, vaan ostaja on yleensä henkilö / perhe, jolla on tukevasti juuret täällä tai muut syyt viihtyä. Onneksi sentään talon myyminen ei ole mikään pakon sanelema juttu. Plan B on tehty siltä varalta, että jäämmekin itse tähän kotiin ;)




Uusi kouluvuosi pyörähti meillä käyntiin jo toissapäivänä tiistaina, kun uusia pieniä reppuselkäisiä eskareita tupsahti luokkaan 14 kpl! Keväällä viimeisten koulupäivien ja kiireen saattelemana koko alkuopetus (luokat 0-2) muutti rakennuksesta toiseen ja nyt onkin sitten kaikki vielä hetken aikaa hukassa :D Kaikesta kuitenkin selviää, kun mukana on sopivasti luovaa hulluutta ja armollisuutta itseä kohtaan. Nyt uusi luokka alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa näyttää hyvältä, tavarat löytävät paikkansa. Vielä kun musiikinluokkakin muutti eri rakennukseen, on ensi viikolla luvassa samanlaista haahuilua ja tavaroiden etsimistä, kun isojen musatunnit alkavat.
Tuntuu siltä, kuin olisi saanut itselleen vähän niinkuin uuden työpaikan!
No niinhän siinä just kävikin, paitsi että bonuksena mukava ikioma työyhteisö pysyi samana.

Töissä viettää kyllä niin ison osan elämää, että on oltava onnellinen, jos voi sanoa viihtyvänsä. Rehellisesti oon kyllä sitä mieltä, että lapset ja nuoret opettavat meitä aikuisia varmasti yhtä paljon kuin mekin heitä. Annettavaa on puolin ja toisin, kun pysähtyy kuuntelemaan.





Mahtavia persoonia, kohtaamisia ja sattumuksia. Arkea ja juhlaa, vierellä kulkemista ja itsensä likoon laittamista. Kannustamista ja rohkaisemista. Joskus torumistakin. Aurinkoa ja vesisadetta. Suksia, luistimia ja märkiä ulkovaatteita. Katkenneita kitarankieliä ja kadonneita nuotteja. Lämpöisiä halauksia ja harvahampaisia hymyjä. Nuorison hiljaista hyväksyntää ja ajatusten vaihtoa. Matkaan saattamista ja eväiden pakkaamista elämää varten, yhdessä kotien kanssa.




Ei kaikkea pysty edes sanomaan, mutta nauruhermoja kutkuttavia muistoja on kertynyt iso kasa. Niin pienten kuin isojenkin oppilaiden kanssa. Eräänä päivänä (kauan sitten) ruokalassa istuin pienen tytön vieressä. Loputtoman uteliaasti hän puhua pulputti ihmetellen kaikkea maan ja taivaan välillä. Siinä käytiin läpi sekin, mitä kaikkea lautaselta löytyi, kunnes hän huomasi itseltään puuttuvan jotain, mitä minulla oli. Salamannopeasti haarukka kävi lautasellani ja nappasi punajuuren lohkon siitä... " mäkin haluan tommoisen!" :D

Naururyppy silmässä,

Ellis